author: Black rose
rating: pg-13 (saattaa olla ehkä hieman yläkanttiin... Anyway, jokainen voi tehdä siitä omat johtopäätöksensä...)
paring: willington, alussa myös ihan vähän sparrabethia
genre: fluff, slash (enemmän kyllä ficcin loppupuolella)
summary: kun kaksi toisiaan vihavaa Elizabethin exää joutuu sattumalta samalle autiolle saarelle, niin mitkä mahtavatkaan olla seuraukset?
Syntyy suhde, mutta kenelle ja millainen...
disclaimer: omistan ficcin juonen, mutta hahmoja en...
A/N: Eli tässä siis vihdoin on se pitkään lupailemani willington-ficci. En tiedä, olenko ollut aivan täydessä järjessä tätä kirjoittaessani, mutta tällaista jälkeä kuitenkin syntyi.
En itse ole aivan täysin tyytyväinen lopputulokseen, mutta laitoinpa tämän nyt tänne, kun jo lupailemaan olin ehtinyt.
Ficci on siis aivan ensimmäinen slash-ficcini, joten antakaan armoa sen suhteen...
Ja nyt sitten vain kommentteja tulemaan, sillä haluan todella tietää mitä mieltä tästä ollaan, mahdollisen jatkon kannattavuuden suhteen...
ÄLÄ KOSKAAN SANO EI KOSKAAN Jykevä, puinen ovi pamahti äänekkäästi kiinni.
Will Turner seisoi hämmentyneenä melkein keskellä sepänpajaa. Hän tuijotti kiinni paiskattua ovea hetken kuin transsissa, kunnes alkoi täristä -vihasta.
Will kirosi mielessään Elizabethin ja tämän pirullisen ilmoituksen, sillä hän kykeni vieläkin kuulemaan naisen "tuomitsevat" sanat: "Olen pahoillani William, mutta sinussa ei ole sitä jotain jännittävää ja kiehtovaa, mitä Jackissa on." Näin Elizabeth oli siis ilmoittanut Willille aivan hetki sitten.
Willia suututti. Koko tapahtuma ei vain käynyt hänen järkeensä. Miksi Elizabeth olikin yhtäkkiä antanut hänelle pakit ja vain Jackin takia?
Kysymys pyöri Willin päässä kuin äkäinen mehiläisparvi.
"Miksi, miksi, miksi?" hän toisteli vihaisesti, samalla, kun käveli hermostuneesti ympäriinsä.
Will potkaisi harmissaan läheisen pöydän jalkaa, jonka yhteydessä hänen suustaan pääsi karhea, mutta hiljainen kirosana ja mies hypähti hieman sivuun päin vasemmasta jalastaan kiinni pitäen.
Vieläkin kihelmöivää kipua varpaassaan tunteva Will laski varovasti jalkansa maahan ärtyisästi tuhahtaen: "Jospa menisin ulos kävelylle hieman tuulettamaan ajatuksiani." Sen sanottuaan hän lähtikin lievästi ontuen kohti ulko-ovea.
Ulkoilma ei viilentänyt Willin tunteita -päin vastoin. Hän purki vihaansa potkiskelemalla pikkukiviä.
Yhtä kiveä hän potkaisi lujaa raivon vallassa, minkä yhteydessä hän havahtui hieman ärtyneeseen ääneen, joka murahti: "Turner, sinulla on oltava hyvä syy kivien potkimiseen."
Will nosti katseensa hätkähtäen.
Hän näki edessään laivaston arvostetun kommodorin, James Norringtonin, joka mulkoili Willia vihaisesti.
Will kurtisti kulmiaan.
"Minulla onkin. Olen nimittäin hel... öh... tarkoitan... himputin vihainen," hän mutisi ärtyneesti.
Kommodori katseli hetken Willia ja lopulta tuhahti huvittuneesti.
"Luulenpa, että syysi ei ole kovinkaan realistinen."
Hän kohautti kulmiaan ja käänsi selkänsä lähteäkseen.
"Vihani koskee Elizabethia," Will huudahti ärtyneesti.
James jähmettyi niille sijoilleen ja kääntyi.
"Miten neiti Swann tähän liittyy?" hän kysyi mielenkiinto äänestään kuultaen.
"Hän jätti minut tänä aamuna," Will sanoi kuin ohimennen.
Jamesin naamalle nousi ivaava virne.
"Hah. Hän ei sittenkään välittänyt sinusta."
Willin ilme synkkeni entisestään. Häntä harmitti se, että hän oli kertonut tästä kaikesta.
"Taidan heti lähteä kosimaan Elizabethia," James pohdiskeli aivan tahallaan ääneen.
"Tällä kertaa onnistun sataprosenttisesti, sillä ketä muita sulhaskandidaatteja muka on?" hän jatkoi voitonriemuisesti ja nosti leukaansa aavistuksen verran ylöspäin.
Will ei ehtinyt sanoa vielä mitään kun kohtalo jo teki sen hänen puolestaan. Nimittäin Jack Sparrow asteli kuin tilauksesta kulman takaa hunajainen hymy kasvoillaan.
Elizabeth oli onnellisena hänen kainalossaan, myös hänellä oli hyvin haikaileva ilme naamallaan.
"No, mutta terve kaverit! Eikös olekin kaunis ja auringontäytteinen ilma?" Jack virnisti. "Mutta tietenkään tämä ilma ei vedä vertoja minun armaalle Lizzie hunajapupulleni," hän kohdisti huomionsa kainalossaan vienosti kikattavaan Elizabethiin.
James tuijotti suu auki kaksikon kuhertelua.
"Päivän jatkoja kamut," Jack heitti mahdollisimman mairealla äänensävyllä ja ainoastaan vain ärsyttääkseen Will Turneria ja James Norringtonia.
"Mitäs minä sanoin," Will tuhahteli, kun kyyhkyläispari oli mennyt korttelin päähän. "Joko siis uskotte minua? Elizabeth on totisesti tärähtänyt ja vielä pahemman kerran."
Will oli taas alkanut nähdä punaista.
James huokaisi syvään ja jatkoi matkaansa mitään sanomatta.
"Ettekö aio tehdä mitään?!" Will huusi ivaavasti Jamesin perään.
Toinen mies pysähtyi ja käänsi päänsä sähähtäen. "Pitäkää te vain huoli omista asioistanne Turner. Ja mitä tuohon äskeiseen tulee, niin olkaa hyvä ja pitäkää suikempaa suuta!"
Will lähti astelemaan pää painuksissa takaisin sepänpajalleen. Ehkä hän äsken oli mennyt puheissaan hieman liian pitkälle. Mutta minkä hän oikein voi sille vihalle, jota juuri tällä hetkellä tunsi.
****
Taivas oli aivan pilvetön. Linnut lauloivat ja korkeat, vehreyttään uhkuvat palmupuut suhisivat hiljaisesti hiljalleen puhaltelevasta raikkaasta tuulesta.
Kauniista ilmasta huolimatta Will Turnerin mielessä oli aivan harmaata ja rankkasateista.
Elizabethin pakeista oli jo kulunut kohta viikko, eikä Will vieläkään ollut päässyt niistä yli.
Hän oli yrittänyt kokoajan parhaansa mukaan vältellä naista ja karkottaa ajatuksiaan tästä, mutta kummassakaan hän ei ollut onnistunut mainittavasti.
Will nimittäin oli melkein joka kerta törmännyt tähän ja Jackiin kadulla kulkiessaan. Joka kerta häntä oli pistänyt sydämestä valtavasti ja pieni viha oli noussut hänen päähänsä.
Will oli aivan varma, että tätä menoa hän tulisi hulluksi vajaassa vuodessa, sillä niin kovasti katkeruus häntä nakersi. Niinpä hän teki päätöksen siitä, että lähtisi aivan kokonaan pois Port Royalista ja aivan lähi aikoina.
Ensitöikseen Will matkasi kohti satamaa. Hän toivoi hartaasti jonkun merimiehen kyllästyneen purjehtimiseen, sillä mieluummin hän osti veneen kuin ryöväsi - tai pakko otti sen - kuten Jack tapasi sanoa.
Vielä purjehduskunnossa oleva vene löytyi parin tunnin etsinnän jälkeen.
Will sai tingittyä siitä kohtalaisen hyvän hinnan ja oli todella tyytyväinen saavutukseensa.
Palattuaan takaisin sepänpajalle Will alkoi pakata. Hän löysi vanhan kaapin pölyisestä nurkasta kauhtuneen selkärepun, jonka hän täytti parilla lautasella, teepannulla ja puisella kipolla. Mukaansa Will otti myös kolme nukkavierua vilttiä ja kahdet vaihtopaidat ja -housut.
Muuta hän ei tarvitsisi. Eikä hän kyllä pahemmin enempää tavaraa sattunut omistamaankaan.
Will katsoi haikeasti taakseen enne kuin sulki sepänpajan oven.
"Nyt herra Brownin pitää pärjätä omillaan, eikä hän enää voi viettää päiviään pelkästään ryyppäämällä," hän ei voinut ivaavalle ajatukselleen mitään.
Will heitti selkärepun rennosti olalleen ja lähti astelemaan kohti satamaa ja uutta, aivan erilaista seikkailua, jonkalaista hän ei koskaan tulisi kokemaan...
****
Miten rasittavaa saattoikaan pitkän päälle olla merilintujen kirkuna saati sitten auringon sietämätön porotus aivan pilvettömältä taivaalta?
Will kyyhötti veneensä pohjalla kyllästynyt ilme auringon ruskettamilla kasvoillaan.
Hän oli ollut matkassa jo vajaat neljä tuntia, eikä se todellakaan ollut vielä aivan täysin vastannut hänen ajatuksiaan makeasta matkanteosta.
Will haukotteli suurieleisesti ja kohensi ryhtiään.
"Nyt pitäisi vain tarkistaa sijainti ja..."Hän alkoi penkoa reppuaan, mutta ei harmikseen löytänytkään etsimäänsä.
"Missä helvetissä ne ovat!" hän mutisi. "Minä kyllä pakkasin ne tänne... tai... tai ainakin oli pakkaavinani." Will lopetti lauseensa mietteliääseen sävyyn.
Ja juuri silloin hän muistikin, että oli tosissaan aivan kokonaan unohtanut hankkia kompassin ja kartan, josta olisi varmastikin ollut suurta hyötyä merenkäynnissä.
Will läimäisi itseään otsaan ja parahti: "Minä mänttipää! Tietenkin minun piti unohtaa juuri kompassi ja kartta."
Will huokaisi jokseenkin raskaasti ja tuli siihen tulokseen, että ajelehtisi veneellään niin kauan, kunnes se joskus sattuisi osumaan rantaan. Eli lyhyesti sanottuna, hän suuntaisi siis tosissaan aivan kohti tuntematonta.
****
Meren ulappa oli tyyni. Kuu alkoi hitaasti nousta taivaanrannasta. Pari tähteä tuikki tummalla alkuyön taivaalla aivan kuin pienet majakat usvaisessa myrskyssä.
Will istui puoli nukuksissa veneessään. Hän oli varmasti haukotellut minuutin sisällä ainakin jo kymmenisen kertaa. Matkan teko oli väsyttänyt nuorta miestä kovasti. Väsymykseen vaikuttivat varmasti myös paljon edelliset huonosti nukutut yöt.
Willin silmäluomet alkoivat painua aivan hänen tahtomattaan kiinni ja vain parin minuutin päästä hän jo oli sikeässä unessa.
Aamuauringon nuollessa maisemaa pikkuruinen vene karahti maihin rajun heilahduksen saattelemana. Will säpsähti hereille ja oli aivan pudota laidan yli.
Aluksi hän oli aivan varma, että vene oli ajautunut karille, mutta hyvin nopeasti hän kuitenkin tajusi sen ajautuneen rantaan.
Will nousi uteliaisuus naamastaan loistaen veneestä ylös. Hän katseli hetken ympärilleen ja näki vaaleaa hiekkarantaa lähes silmänkantamattomiin samoin sademetsääkin. Kaikesta huolimatta saari ei vaikuttanut järin suurelta, mutta kuitenkin vallan sopivalta Willin käyttöön.
"Toivottavasti täällä ei ole kannibaaleja tai joitain muita verenhimoisia petoja," Will pohti ääneen samalla kun katseli ympärilleen. Hän ei todellakaan tiennyt, mistä ajatus kannibaaleista oikein putkahti, mutta silti se karmi häntä aikalailla.
"Joka tapauksessa, taidan asettua nyt tänne, ainakin joksikin aikaa," Will sanoi päättäväisesti. "Vaikka maisemat eivät kyllä olekaan kovinkaan vaihtelevat," hän huokaisi samalla, kun työnsi venettään pidemmälle rantaan.
Will päätti rakentaa suojakseen pienen majan palmunlehdistä ja joistakin merestä rantaan ajelehtineista ajopuista, joten hommia loppupäivälle vielä olisi.
Ennen sitä hän halusi kuitenkin hieman tutkia saarta.
Will asetti kätensä varjoksi silmiensä päälle ja katseli viidakkoon päin.
"Taitaa venyä tämän saaren tutkinta pariin päivään, sillä kohtalaisen laajalta tämä näyttää, ainakin näin äkkiseltään katsottuna," hän hymähti ja nosti selkäreppunsa veneestä.
****
Kaunis aamu alkoi autiosaarella. Will nousi lehtimajastaan ja venytteli kankeaa ruumistaan makean haukotuksen saattelemana. Tänään olisi taas uusi, yksinäisyydentäytteinen päivä. Hän oli viettänyt saarella jo reilun viikon ja oli jo alkanut tottua tällaisiin päiviin. Ensitöikseen Will lähti etsimään itselleen jotain suuhun pantavaa, sillä hänen vatsansa kurni.
Lehtimajaa ympäröi sademetsä, joka rajoittui vaaleahiekkaiseen hiekkarantaan. Will ei ollut vielä täysin tutkinut sitä, mutta varmaankin lähipäivinä niin tapahtuisi.
Hän poimi pikkuiseen puuastiaan hedelmiä. Hänen "kokoelmiinsa" kuului jo pari mandariinia, banaani ja joitakin marjoja.
"Eiköhän näistä jo vatsan pitäisi täyttyä," Will hymähti ja oli lähdössä takaisin majalleen.
Äkkiä läheisestä pusikosta kuului räsähdys. Will säpsähti ja hypähti tahtomattaan hieman sivummalle.
"Onkohan siellä jokin villipeto, vaikkapa jaguaari. Voi hemmetti, miksi jätinkään miekkani majalle," hän manasi mielessään.
Will oli jo kahdenvaiheilla, siitä lähtisikö karkuun vai ei, mutta kun risahduksia kuului uudestaan, hän päätti jäädä odottamaan mitä tuleman piti. Will nosti maasta puukarahkan ja valmistautui heittämään sen villipedon kalloon.
Risahdukset lähenivät. Will nielaisi ja tiukensi otettaan puukarahkasta jo entisestään.
Edes ajatus pusikossa vaanivasta pedosta puistatti Willia sekä sai hänen niskavillansa nousemaan pystyyn.
"Syteen tai saveen," hän ajatteli, kun huomasi pusikon oksien liikahtelevan siihen malliin, että jokin sieltä olisi totisesti puskemassa esiin.
Willin silmät rävähtivät sepposen selälleen, kun hän huomasi tuijottavansa vähintäänkin yhtä hämmästynyttä miestä suoraan tämän vihreisiin, säikähtäneisiin silmiin. Miehellä oli päällään kauhtunut laivastonunivormu, ruskea, mustalla silkkirusetilla taakse sidottu epäjärjestyksessä oleva tukka ja hänen leuassaan rehotti parin päivänaikainen parransänki.
"Ei voi olla totta!" Will liikautti huuliaan melkein äänettömästi ja hieraisi silmiään. Mutta totta se oli.... Hänen edessään seisoi ilmielävä James Norrington!
"SINÄ! TÄÄLLÄ! MAHDOTONTA!" Will ja James karjaisivat yhdestä suusta. Miehet mulkoilivat hetken toisiaan aivan kuin vihaiset urosleijonat saaliin kimpussa.
"Mikä sattuma. Kaikista näistä Karibianmeren saarista, olemme molemmat osuneet juuri tälle samalle saarelle!" James tuhahti happamesti ja katsoi Willia arvostelevasti. Will puolestaan oli edelleen hämmennyksestä turta.
"Se siis todella olet sinä?" hän henkäisi ja ojensi oikeaa kättään toisen miehen olkapäätä kohden.
James väisti Willin hapuilut. "Olen, olen, mutta älä nyt sentään viitsi lääppiä."
Toisen miehen torjuvasta käytöksestä huolimatta Will hymyili iloisesti.
"En olisi uskonut, että ikinä olisin näin onnellinen sinut nähdessäni!" hän julisti.
Jamesin naamalla käväisi pieni hymynpoikanen.
"No hyvä on... Onhan minustakin kieltämättä mukavaa nähdä täällä joku muukin, sillä täällä on kyllä välillä aika yksinäistä. Seura ei totisesti olisi pahitteeksi," James lopetti lauseensa mietteliääseen sävyyn.
Molemmat miehet olivat hetken hiljaa.
"Joka tapauksessa, en kuitenkaan halua törmätä sinuun täällä," Jamesin äänessä oli päättäväisyyttä. "Älä siis Turner haahuile tälle puolelle saarta. Tässä nimittäin sattuu tätä nykyään olemaan raja!" James piirsi kosteaan maahan viivantapaisen likaisella saappaankärjellään ja käänsi Willille selkänsä tuhahtaen.
"Ai niin... Ja olkaa hyvä ja unohtakaa se, että olisimme edes tavanneetkaan," hän pysähtyi ja yritti kuulostaa niin ylimairean kohteliaalta kuin mahdollista.
Will kohautti olkiaan, kun katseli Jamesin loittonevaa siluettia. Hän oli hieman loukkaantunut toisen miehen harvinaisen epäkohteliaasta käytöksestä.
"Samapa tuo," Willin mutina oli pikemminkin hento kuiskaus. "Ei hänestä olisi kuitenkaan ollut pahempaa seuraa. Suuri riita siitä olisi tietenkin taas tullut."
Miten oikeassa Will saattoikaan olla?
****
Pieni, kieltämättä aika heppoisen näköinen lehtimaja oli ilmestynyt myös saaren toiseen päähän. James nimittäin oli kyhännyt sen ja asettunut taloksi.
Hän ei ollut aivan tottunut näin luonnonmukaisiin oloihin. Majassa nimittäin oli maalattia ja ruokakin piti valmistaa itse.
James ei ollut kovinkaan onnistuneesti osannut tehdä ruokaa. Se oli yleensä joko pohjaan palanutta tai erittäin mustunutta. Ei siis todellakaan sellaista, mihin hän oli aikaisemmin tottunut.
Tällä hetkellä James oli juuri "taistelemassa" nuotion sytytyksen kanssa. Hän yritti parhaansa mukaan iskeä kahta kiveä yhteen mutta oli vielä toistaiseksi säästynyt onnistumiselta.
Onnistumisen iloa viestittävä hymy ilmestyi Jamesin naamalle, kun hän lopulta sai nuotioon pienen tulen. Mutta hänen hymynsä hyytyi niin nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, sillä taivaalta alkoi putoilla vähän väliä pieniä pisaroita.
"Hemmetti!" James parahti ääneen, mikä ei todellakaan ollut hänen tapaistaan.
Hän yritti hillitä raivonsa iskemällä suuhunsa raa'an kalanpuolikkaan, joka hänen oli ollut tarkoitus paistaa nuotiolla. Kuitenkin James sylkäisi sen nopeasti pois, sillä raa'an kalan maku ei ollut aivan hänen mieleensä.
Ja kuin tilauksesta kaukaa taivaanrannan takaa kuului ukkosen vihamielinen jyrähdys ja vettä alkoi vihmoa vielä kahta kauheammin. Tuulikin alkoi äkkiä yltyä.
James kiirehti majaansa.
"Onneksi on edes tukeva katto pään päällä," hän hymähti yrittäen nähdä edes jonkun valoisan puolen asioissa.
Myrsky oli jatkunut jo pari tuntia. Tummat aallot löivät kiivaasti rantaan ja korkeat, vehreät palmupuut taipuivat tuulen painostuksesta melkein kaksinkertaisiksi.
James kyyhötti pienessä majantapaisessaan lukien kirjaa vanhan nuhjuisen öljylamppunsa jo hiljalleen hiipuvassa, ailahtelevassa valossa.
Hän ei kuitenkaan aivan täysin ollut keskittynyt, sillä hänen ajatuksensa karkailivat kaiken aikaa. Jamesin mieleen nimittäin tuli kokoajan viikontakainen tapaaminen Willin kanssa. Aivan siitä lähtien häntä olivat vaivanneet hyvin levottomat ajatukset, jotka pelottavaa kyllä, kohdistuivat Williin.
James selitteli itselleen ajatusten kohteensa johtuvan siitä, ettei hän ollut nähnyt muita ihmisiä vähään aikaan tai ainakin vain tiedosta, että Willkin olisi aivan lähellä tällä samalla saarella.
Yhtäkkiä kova tuulenpuuska tempautui Jamesin majan yli ja pian hän jo huomasikin istuvansa aivan taivasalla sateen armoilla heppoisen majan lennellessä tiehensä. Öljylamppu sammui sihahtaen. Oli aivan hämärää.
James kirosi ääneen tuntiessaan kastuvansa hetkihetkeltä enemmän ja enemmän. Hänen ei yhtään tehnyt mieli kyhjöttää sateessa, niinpä hänen mielensä täytti ajatus, jota hän ei ikinä olisi ääneen sanonut tai ainakaan myöntänyt ajattelevansa.
Will makaili majassaan kuunnellen veden rattoisaa ropinaa ja nurkissa vikisevää tuulta. Hän oli juuri äsken keittänyt teetä nuotiolla, jonka oli lämpimikseen majaansa rakentanut. Hän oli juonutkin jo yhdet kupilliset.
Ulkona raivoavasta myrskystä huolimatta ilta oli sujunut varsin rauhallisesti.
Äkkinäinen kahahdus säikäytti Willin ja sai hänet taas takaisin maanpäälle. Hän nousi salamannopeasti istumaan ja huomasinkin hämmästyksekseen vettävaluvan hahmon majan oviaukossa.
"James? Mitä sinä täällä teet ja millä oikeudella?" Will kysyi epäluuloisuus äänestään paistaen.
"Olen tässä, koska oma asumukseni tuhoutui," James sanoi nokkavasti ja yritti häivyttää onnetonta olemustaan kohentamalla ryhtiään.
Will oli ensin kahden vaiheilla, päästäisikö hänet sisälle, mutta lopulta hän päätti myöntyä, sillä hän ei voinut mitään sille säälille mitä tällä hetkellä tunsi vettävaluvaa ja palelevaa miestä kohden.
"No hyvä on, tule vaan," Will lopulta huokaisi, ehkä hieman haluttomasti.
James istuutui arvokkaasti nuotion ääreen aivan Willia vastapäätä.
Hiljaisuus täytti koko lehtimajan ja hetken ainut ääni olikin vain nuotion hiljainen ritinä. Willista hiljaisuus oli kiusallista. "Ha... haluatko viltin, tässä olisi myös teetä," hän kysyi kohteliaasti.
James nosti katseensa liekeistä: "Voisin vaikka halutakin."
Will hymyili väkinäisesti ja ojensi Jamesille viltin sekä kaatoi tälle teetä.
Will yritti pitää keskustelua jotenkin elossa. "Kuinka kauan olet jo ollut tällä?"
"En vielä tarpeeksi kauan, että olisin unohtanut," James sanoi kuivasti, eikä katsahtanutkaan Williin päin.
"Tarkoitin aikaa," Willin ääni oli vakaa.
"Noin parisen viikkoa," James oli täysin keskittynyt teehensä.
Will nyökkäsi: "Sama täällä."
Hän katseli hetken vaitonaista miestä. "James, minä tiedän miltä sinusta tuntui, kun vein Elizabethin nenäsi edestä. Ethän enää kanna kaunaa siitä?"
James säpsähti.
Vaikka hän olikin hyväksynyt sen, että Elizabeth oli valinnut Willin hänen sijastaan, hiljaa mielessään James ei kuitenkaan ollut vieläkään täysin päässyt yli pakeista.
Lopulta hän rykäisi: "E... enhän minä."
"Hyvä. Ajattelin vaan. No nyt olemme siis tasoissa," Will yritti muuntaa äänensävynsä hilpeäksi, painostavasta tunnelmasta huolimatta.
"Onpas kamala myrsky," Will yritti taas herättää keskustelua henkiin.
"T-jaa..." James huokaisi. "Tuollainen normaalitasoinen trooppinen myrsky. Niitä on liikkeellä näihin aikoihin..."
Jamesin "esitelmöidessä" trooppisista hirmumyrkyistä Will yhtäkkiä huomasi hämmennyksekseen kuinka hänen katseensa oli alkanut valua kokoajan vain alemmas ja alemmas Jamesin kasvoista . Pian hän jo tajusikin silmiensä kohdistuneen toisen miehen haaroihin.
Will pudisti päätään kuin karkottaakseen kiusallisen ajatuksensa.
"Öh... O... otatko mandariinin?" hän kiitti onneaan, että majassa oli kohtalaisen hämärää eikä hänen poskiensa helakka punotus näkynyt.
James nyökkäsi: "Voisin ottaa, kiitos."
Will nyökkäsi takaisin ja ojensi viileän, pienen hedelmän. Hän katseli hetken kuinka James kuori mandariinia ja silloin se tapahtui uudelleen. Will nimittäin huomasi taas katsovansa jonnekin sinne, minne ei yleensä todellekaan katsonut.
Tällä kertaa, Willin harmiksi, myös katselun kohde eli James huomasikin tuon epänormaalin käytöksen ja värähti.
"Mitä sinä katsot?" hän ärähti ja mulkaisi Willia. Jos katse voisi tappaa, niin sen se olisi nyt tehnytkin.
Will nielaisi ja tunsi kuinka vieno puna kutitteli taas hänen ruskettunutta hipiäänsä. "Ööh... tuota... Sinulla on kivat... öh... housut," hän sai vaivoin puristettua sanat suustaan.
James tuhahti arvostelevasti. "Jaa. Mukavaa, jos todella pidät niistä, vaikka nämä eivät kyllä ole maailmat sopivimmat näihin oloihin," hän vilkaisi housujaan, jotka olivat jo kaukana entisestä puhtaanvalkeasta väristään.
Will nyökkäsi taas vaivaantuneesti. Hän ei voinut mitään ajatukselleen siitä, miltä James näyttäisi aivan ilman housujaan. Tuo "tuhma" ajatus tunkeutui vain koko ajan Willin ajatuksiin.
James oli jo melkein kuiva. Nuotion lämpöinen kajo oli saanut hänen kohmeiset jäsenensä lämpimiksi. Asiaan oli varmaan myös auttanut Willin antama kuiva, pehmoinen viltti ja sisintä mukavasti lämmittävä, ehkä jonkin verran karvas, tee. Jamesia kuitenkin häiritsi se, millä lailla Will oli alkanut aivan yhtäkkiä katsella häntä, vai kuvitteliko hän vain?
"Mitä katsot?" James toisti taas samaisen kysymyksen kuin hetki sitten, mutta vain vaivaantuneemmin.
Will hätkähti ja oli jo avaamassa suutaan sanoakseen jonkin ontuvan selityksen, mutta James keskeytti hänet. "Tiedänhän minä kyllä jo housujeni miellyttävän sinua, mutta ei sinun niitä tarvitse kokoajan katsella." Hän otti viltin harteiltaan ja asetti sen jalkojensa päälle.
Will sopersi hiljaisesti jotain anteeksipyynnön kaltaista pää painuneena.
James kohautti kulmiaan ja asettui makuulle, selkä tietenkin Williin päin. Jos ulkona ei olisi niin myrskyistä, hän varmasti lähtisi välittömästi pois.
Hänen samat ajatuksensa, jotka olivat jo aikaisemmin samana iltana ilmestyneet hänen mieleensä, pyörivät edelleen hänen päässään ja hämmentävää kyllä, ne liittyivät edelleenkin enemmän tai vähemmän Williin.
James kurtisti kulmiaan, miksi ihmeessä nuo ajatukset vainosivat häntä.
Will katseli Jamesin selkää. Häntä hävetti omat levottomat ajatuksensa. Jotain oli nyt aivan varmasti vialla, sillä ei hän ollut aiemmin meinannut niin kiihottua toisen miehen läsnäolosta. Niinpä Will päättikin jättää ajatuksensa aivan omaan arvoonsa, kaikki johtui varmaan vain väsymyksestä.
****
Epämääräinen, märänoloinen pärskähdys havahdutti Willin. Hän joutui siristelemään suklaasilmiään hetkisen, ennen kuin sai ne tottumaan lehtimajassa vallitsevaan hämäryyteen. Ulkona satoi edelleen, mutta myrskyinen tuuli oli selvästikin jo laantunut.
Silloin Will muisti eiliset tapahtumat myöhäisillalta. Pieni nolostus palaili taas hänen mieliinsä ja se sama epämääräinen ajatus. Will ei aivan ehtinyt jäädä pohtimaan omia fantasioitaan, vaan uusi, kahta kamalampi pärskähdys sai hänet täysin maan pinnalle.
"James, sinäkö se olit?" Will kysyi arasti ja vilkaisi majan toiseen päähän, josta kuuluikin turhautuneen oloinen tuhahdus.
"Kuka muu sen kuvittelit muka olevan," Jamesin ääni kuulosti kieltämättä aika nuhaiselta.
"Oletko sinä sairas?" Will kysyi, välttämättä pientä huolensävyä äänessään.
"Enhän nyt tietenkään. Muuten vain on näin tukkoinen olo," James tuhahti jokseenkin ivaavasti.
"Sairastuit iltaisesta kaatosateesta, niinhän," Will hymähti jokseenkin hellästi.
James puri hetkisen huultaan.
"Enkä sairastunut" hän lopulta tokaisi ykskantaan ja käänsi katseensa pois Willin ulottuvilta.
"Haluatko teetä? Voisin keittää sitä sinulle," Will huokaisi väsyneesti. Häntä jokseenkin ärsytti Jamesin käyttäytyminen.
"Anna minun vain olla rauhassa. Haluan nukkua," James vastasi apaattisesti ja käänsi Willille selkänsä. Will istahti Jamesin viereen ja nosti kätensä miehen otsalle, joka tosiaan vaikutti normaalia lämpimämmältä.
"Älä koske minuun. Minähän olen jo sanonut siitä," James sanoi kipakasti ja työnsi hölmistyneen Willin käden pois.
"Mutta..," Will yritti.
"Ole hyvä ja... ja... anna.... minun.... olla..." Jamesin terävyys oli kuin sormennapautuksella kadonnut. Hänen puheensa alkoikin loppua kohden muuttua epäselväksi muminaksi ja loppui kokonaan miehen aivan yhtäkkiä nukahdettua.
James sammui kuin kynttilä.
Will hymähti. James oli selvästikin vilustunut eilisessä kaatosateessa, vaikkei sitä hänelle täysin myöntänytkään.
Will asetteli karkeaa vilttiä paremmin rauhaisasti nukkuvan miehen päälle. Hän ei voinut sille mitään, että hänen teki niin mieli silittää Jamesin päätä, ja sen Will kyllä lopulta tekikin.
Voi, kuinka pehmeiltä tämän hiukset tuntuivatkaan Willin sormien välissä. Will sulki silmänsä ja huokaisi nautinnollisesti.
Hän tekisi aivan mitä tahansa, että saisi ajan pysähtymään. Hän nimittäin halusi pysytellä vain tässä satumaisessa hetkessä ja tässä huumaavassa tunnetilassa, joka oli hänet juuri vallannut.
****
James availi silmiään. Lehtimajan katto näytti jotenkin niin häilyväiseltä ja huteralta ja muutenkaan hänen oma olotilansa ei ollut mikään maailman parhain.
"Mitä tämä nyt on?" James mietti. "Enhän minä ole tällä kertaa edes juonut."
Hän yritti vaivalloisesti nousta istumaan, mutta silmät sumentava huimaus ja jyskyttävä päänsärky eivät antaneet myöten. James vajosi synkän huokaisun saattelemana takaisin maahan.
Will huomasi Jamesin heräilyt. Hän kääntyi heti tämän puoleen ja asetteli hellästi märän rätintapaisen tämän otsalle.
James hätkähti yllättävästä kosteudentunteesta otsallaan. Hän pongahti salamana istuvalleen.
Märkä rätti putosi lätsähtäen maahan.
"Mitä sinä teet?" Jamesin ääni kuulosti käheältä.
Vesipisaroita valui hiljalleen hänen kasvojaan pitkin.
Will oli hetken vaiti ja istahti Jamesin vierelle. "Minä... tuota... yritän hoitaa sinua. Olet sairaana."
James laski päänsä hetkeksi käsiensä varaan. Hän ei voinut heikotukselleen mitään.
"Anna minun auttaa sinua," Will katsoi Jamesia anovasti ja laski kätensä tämän olkapäälle. James oli aivan liian uupunut työntääkseen Willin käden pois.
"Hyvä on. Auta sitten," hän mutisi väsyneesti. "Mutta ole kiltti äläkä tunge sitä rättiä naamalleni, kiitos." James sanoi yllättävä painokkaasti ja nosti katseensa.
Willin naamalle nousi virnistys.
"En. Äsken siihen kyllä taisi tulla ehkä hieman liikaa vettä. Anteeksi siitä," hän sanoi huvittuneesti. "Haluatko muuten teetä?"
James kohautti olkiaan. Häntä väsytti edelleen aivan vietävästi.
"Voisin ehkä ottaa, mutta jos sallit, haluaisin nyt vain nukkua," James hymähti ja asettui uudelleen makuulle. Melkein heti hän sulki merenvihreät silmänsä.
Will katseli tätä hetkisen. Kuinkahan kauan hän tätä joutui hoitamaan?
Ei siitä sinällään mitään vaivaa koituisi, päinvastoin...
****
Uusi aamu koitti taas saarella. Will heräsi ensimmäisenä ja katsahti vierelleen.
James nukkui edelleen vähän matkan päässä, hyvin levollisen oloisesti.
Ilmeisestikin paljon paremmin kuin pari yötä sitten. Silloinhan hän oli huutanut keskellä yötä kovaan ääneen. Will oli tietenkin herännyt ja herättänyt levottomasti nukkuvan Jamesin, joka olikin ollut lievässä kuumehoureessa ja aivan hiestä märkänä.
Will nousi huokaisten.
Hän meni Jamesin vierelle ja koitti tämän otsaa. Se oli aivan normaalilämpöinen, niin kuin edellisenä ja sitäkin edeltävänä aamuna.
"Mahtaakohan James olla jo tänään kunnossa," Will pohti.
Hän huomasi Jamesin raottavan toista silmäänsä.
"Huomenta!" Will heläytti. "Mikäs on vointisi laita?"
James availi vaivalloisenoloisesti silmiään.
"Väsyttää," hän sanoi ja katsoi silmät sirrillään Williin päin.
Will yritti nyökätä mahdollisimman ymmärtäväisesti.
"Onko olosi millainen," Will todella halusi vastauksen kysymykseensä.
James puri hetken huultaan kuin miettien.
"Ei nyt mikään maailman parhain," hän hetken päästä sanoi katse kattoon suunnattuna.
Will nyökkäsi taas ja sanoi: "Menen nyt etsimään jotain aamiaisella syötävää. En mene kauas, vaan tulen kohta takasin."
"Syötätkö minua taas?" James kysyi kuin ohimennen.
"No jos vielä on tarpeen," Will myönteli. Hän oli jo pari päivää syöttänyt Jamesia, sillä tämä oli ollut niin väsynyt, että ei ollut meinannut jaksaa syödä omin avuin.
"On," James sanoi nopeasti. "Olen edelleen heikkona," hän asetti kätensä otsalleen silmiensä päälle, kuin jokin ylinäyttelevä näyttelijätär.
Hetken kuluttua, kun James oli varmistunut siitä, että Will oli varmasti lähtenyt.
Hän nousi istumaan ja venytteli itseään.
Sen jälkeen James alkoi nauraa hiljaisesti.
Will oli taas jymähtänyt hänen juoneensa. Sillä eihän hän enää ollut kipeä, ei pariin päiväänkään.
James oli siis teeskennellyt sairasta jo tovin. Hän tiesi vallanhyvin, että hänen pitäisi lopettaa Willin hyväksikäyttäminen, mutta hän ei vain kyennyt.
Vaikka James todella tunsi itsensä jo terveeksi, ei pois Willin luota lähteminen enää ajatuksena houkutellut niin kuin aikaisemmin olisi vallan hyvin voinutkin. Sillä luonnollisestihan hänen kuuluisi lähteä heti, kun olisi terve ja sitä James ei todellakaan halunnut.
Se, että Will vielä kaikenlisäksi hoiti häntä niin tunnollisesti, oli jo itsessään alkanut kuulostaa Jamesin mielestä tarpeeksi hyvältä syyltä jäädä.
Miten näiden parin kolmen päivän aikana hänen käsityksensä Willista olikaan muuttunut.
Nykyään jopa pieni, aivan viaton ajatuskin tästä, sai Jamesin suupielet kääntymään hymyyn ja sydämen tykyttämään kiivaammin hänen rinnassaan. Melkein samalla tavalla kuin aikoinaan Elizabethin kanssa oli käynyt.
Tai ei nyt sentään... Jamesin oli aivan pakko pyyhkiä tuo ajatus mielestään pois, sillä eihän se voinut olla mahdollista...
Hänkö, James Norrington, aina laivaston palveluksessa ollut mies, olisi syvästi rakastunut toiseen mieheen?
Ehei... Sitä James ei kykenisi myöntämään itselleen, ei todellakaan... Tai ei ainakaan aivan vielä...
"Onko olosi jo parempi? Olet jo jalkeilla," Tuo kysymys herätti Jamesin hänen ajatuksistaan.
Will oli saapunut jo takaisin majalle.
James rykäisi vaivautuneenoloisesti. "Tuota... Niin onhan se, mutta tässä vain ajattelin... Tai oikeastaan mieleeni vain juolahti..." James takelteli ja naurahti vaivaantuneesti.
Will tuijotti toista miestä ihmeissään. Mihin tämä taas oikein muka pyrki?
James huomasi Willin katseen ja selvitteli hetkisen kurkkuaan.
"Voinko asua täällä luonasi jatkossakin? Oma majanihan on nimittäin edelleenkin ihan päreinä!" James huokaisi huojentuneesti, kun lopultakin oli saanut pudotettua tuon jo pitkään mieltä vaivanneen "pommin".
"Eikä minua tarvitse sitten syöttää!" hän lisäsi paljon puhuvasti.
Will oli hetkisen hiljaa. Hän oli mykistynyt Jamesin vuodatuksesta.
Itse asiassa Will kyllä oli myös pakahtua ilosta, sillä hän oli kokoajan vain kauhulla odotellut sitä hetkeä, kun James lähtisi pois.
"Totta kai voit jäädä!" Will hymyili iloisesti.
James oli hieman hämmentynyt Willin reaktiosta, joka oli aivan kirjaimellisesti täysin erilainen kuin hän ikimaailmassa olisi voinut odottaa.
"Ööh... tuota... Hyvä, että saan jäädä," hän sanoi lievä hämmennys äänestään paistaen. "Taidanpa käväistä tässä nyt vähän kävelemässä, kun tässä ollaan sairasteltu ja..." James lisäsi vielä nopeasti ja häipyi nopeasti majasta. Hänestä tunnelma alkoi käydä aivan liian kiusalliseksi.
Will pudisteli päätään. Jotain mätää tässä varmasti oli, sillä miksi James haluaisi aivan vapaaehtoisesti jäädä hänen luokseen. Tämähän nimittäin ei ainakaan aikaisemmin niin olisi todellakaan tehnyt.
James oli vielä sitä paitsi varmaankin jo pari päivää käyttänyt häntä hyväkseen ja vain teeskennellyt sairasta.
Willia hieman suututti, mutta toisaalta... Nyt hän saisi viettää tämän kanssa niin paljon aikaa kun halusi.
Hymy alkoi kareilla Willin naamalla, mutta sisimmässään häntä kuitenkin pelotti se, mitä James hänelle sanoisi, kun jossain vaiheessa tälle selviäisi Willin tähän asti hyvin salatut ja henkilökohtaiset tunteet...
****
Elämä saarella oli jo pari viikkoa kulkenut oikein mainiosti. Todellakin paljon paremmin kuin olisi voinut kuvitellakaan.
Tänäänkin oli siis sellainen aivan normaali päivä. Aurinko paistoi ja ilma oli muutenkin upea.
Will oli valmistelemassa päivällistä lehtimajansa edustalla. Hän oli jo tehnyt tulen nuotioon iskemällä kahta kookasta kiveä yhteen ja oli paraikaa lisäilemässä aineksia keittoonsa. Jamesin olisi pitänyt olla auttamassa, mutta mies oli tietenkin taas laistanut yhteisiksi sovitusta hommista.
Will äännähti turhautuneesti. Ilmeisesti hänen oli taas hoidettava ruoanlaitto ihan yksikseen.
Aivan samaan aikaan, ei kovin kaukana, James kyyhötti pienen, ruskehtavanvihreän lehtimajan perimmäisessä nurkkauksessa mietteisiinsä painuneena.
Hän oli ajatuksistaan aivan sekaisin, sillä ne karkailivat kokoajan jollaintavalla Willin suuntaan. Miten James yhtäkkiä olikaan alkanut haaveilla tämän ruskeista nappisilmistä ja hiuksista, jotka sointuivat hienosti toisiinsa.
Hän itsekin olisi halunnut tuollaiset silmät.
Ja mitä Willin sepänlihaksiin tuli... Ajatuskin laittoi Jamesin pään aivan sekaisin.
"Haloo, James! Oletko täällä?" Will huudahti pistäessään päänsä majan suuhun.
Hän oli aivan varma, että löytäisi miehen sieltä luuraamasta.
Will huomasikin tämän istuvan majan lattialla ja tuijottavan melkeinpä lasittunein silmin aivan suoraan eteensä. Joko mies oli tullut hulluksi tai saanut jonkinlaisen kohtauksen, sillä ei tervejärkinen ihminen olisi tuolla tavalla.
"Huhuu! James! Onko ketään kotona?!" Will polvistui toisen miehen eteen ja heilutteli kättään pari kertaan tämän ilmeettömien, mitään sanomattomien kasvojen edessä.
Yhtäkkiä Jamesin silmissä välkähti kummallisesti, tavalla jota Will ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt... Kenelläkään...
Eikä Will ehtinyt edes kunnolla reagoida, kun jo tunsi Jamesin pehmeiden, lämpöä huokuvien huulten painuvan omiaan vasten himokasta suudelmaa varten.
Jokin naksahti Willin päässä, sillä epäröimättä hän vastasi suudelmaan.
Ja ennekuin hän tajusikaan, oli hän jo työntänyt vasemman kätensä Jamesin avonaisen pellavapaidan kauluksesta sisään ja hyväili hellästi tämän paljasta rintakehää.
James oli kuin taivaassa. Hän tunsi toisen miehen viileähköt huulet, jotka kiivaasti hapuilivat hänen omia huuliaan. Hän tunsi myös Willin kosketuksen ihollaan.
James ei haluaisi lopettaa tätä koskaan, sillä tunne oli aivan liian autuas.
Hän halusi Willia kokoajan enemmän ja enemmän. Millään muulla ei olisi enää väliä.
Miehet pysyivät samassa asennossa monta minuuttia. Himokas suudelma oli täysin kadottanut molempien miesten ajan tajun. He tunsivat leijuvansa.
Äkkiä James havahtui hurmoksestaan todellisuuteen. Tämä ei ollut unta, vaan pahempaa. Hän aivan oikeasti suuteli täyttä päätä toista miestä ja vieläpä oikein nautti siitä. Tällaista tapausta hän ei ikinä ennen olisi edes tohtinut ajatella saati tehdä.
"Mitä minä olen tekemässä? Eihän tämä käy laatuunsa."James vetäisi päänsä nopeasti, ehkä hieman vastahakoisesti pois.
Hän tuijotti Willia hengästyneenä.
Will avasi hämmentyneenä silmänsä. Mitä oli tapahtunut?
"A... Su... suokaa anteeksi. Se... se mitä äsken tapahtui ei... ei todellakaan ollut sitä, mitä luulet sen olevan," James selitteli, eikä välttynyt pieneltä änkytykseltä.
"Öö... Katsos... Luulin sinua Elizabethiksi... Kun teillä molemmilla on ruskeat silmät... ja..." hän jatkoi yrittäen edelleen keksiä toimivaa selitystä.
Will tuijotti Jamesia hievahtamatta. Hän oli edelleenkin hämillään tapahtuneesta.
Jamesin poskia kuumotti.
"Niin.... siitähän on niin pitkä aika, kun hänet viimeksi näin... niin... tuota noin," nyt James tunsi punan kohoavan kasvoilleen ja hänen oli pakko kääntää katseensa pois.
"Nöyrimmät anteeksi pyyntöni, kun näin sattui tapahtumaan," James mutisi maassa olevalle parille, nuhruiselle hiekan muruselle.
Will ei edelleenkään täysin tajunnut, mitä äsken oli tapahtunut. Hän laski katseensa samalla huomaten pitävänsä kättään edelleen Jamesin paidan sisällä.
Will vetäisi kätensä nopeasti pois, vaikka toisesta miehestä uhkuva lämpö olisikin houkutellut.
Yhtäkkiä hänen mieleensä syöpyi kysymys, joka kohta ihan tahtomatta pujahti ilmaan hänen huuliensa välistä.
"Pidätkö minusta?"
Kysymys oli kuin myrkkyä Jamesille. Aavistiko Will hänen tunteensa?
"Häivy ja anna minun olla!" James ärjäisi katse edelleen suunnattuna maahan.
Hän ei kykenisi varmaan pitkään aikaan katsomaan Willia silmiin.
"Tulisit edes syömään. Olen keittänyt keittoa," Will maanitteli.
"Syö litkusi vain yksin. Minä en seuraasi kaipaa," James murahti.
"Etkö varmasti?" Will nosti kulmaansa.
"En. Ala jo painua," James nyppi maasta yksinäisiä ruohonkorsia.
Will huokaisi, osasipa James välillä olla itsepäinen.
"Hyvä on. Tee kuten haluat. Minä ainakin menen syömään keittoa ennen kuin se jäähtyy," Will yritti kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä.
Willin mentyä James jäi vielä pohtimaan äskeistä suudelmaa. Hän vaikka voisi vannoa, että Will vastasi hänen suudelmaansa. Mutta miksi ihmeessä? Hän taisi sittenkin vain kuvitella.
Kuitenkin aikansa painiskeltuaan kaikkien näiden ajatuksiensa kanssa James päätti loppujen lopuksi kertoa tunteistaan Willille välittämättä enää seurauksista.
Will oli myös lähes yhtä sekaisin äskeisestä. Hän lusikoi keittoa hajamieleisesti röpelöiselle peltilautaselle.
Willin mielessä pyörivät edelleen myös Jamesin selittelyt. Kyllähän ne itse asiassa olivat ihan uskottavia, mutta kuitenkin aika läpinäkyviä.
Vaikka hän olikin saanut itsensä jo moneen kertaa kiinni ajattelemasta Jamesia, mikä oli sinänsä pelottavaa, ei hän ikinä olisi tällaista osannut edes kuvitella.
Hän ei voinut nytkään olla ajattelematta Jamesin vihreitä silmiä, jotka uhkuivat päättäväisyyttä ja muutenkin miehen koko ulkomuoto ja olemus olivat jotenkin vain niin Willin mieleen.
Will tuli lopulta siihen tulokseen, että kertoisi Jamesille näistä tunteistaan.
****
Iltanuotio roihusi ja rätisi.
Will oli saanut houkuteltua Jamesin illalliselle. Niinpä he olivat juuri saaneet syötyä iltavartaansa ja molemmat olivat taas ärsytyksekseen huomanneet katselevan toisiaan sellaisella silmällä.
Päivän tapahtumat olivat kuitenkin pitäneet miehiä vaitonaisina.
Ja kuin yhteisestä sopimuksesta molemmat katsoivat toisiaan silmiin ja aloittivat yhtä aikaa puhumisen.
He sanoivat ensin yhteen ääneen toistensa nimet ja sitten aloittivat vuodatuksensa: "Minulla olisi sinulle jotain tunnustettavaa..."
Molemmat laskivat hetkeksi katseensa ja huokasivat kuuluvasti.
"Olen ollut luultavasti koko ikäni biseksuaali."
Hämmennys piti molempia miehiä hetken hiljaisina.
"Sinäkin, James?" Will sai ensimmäisenä sanan suustaan.
James nyökkäsi.
Kaksikko oli taas hetkisen hiljaa, kunnes Will avasi suunsa. "Kuule. Minä olen tällä hetkellä vapaa... niin kuin sinäkin, joten kysyisin, että haluaisitko..." Will katsoi Jamesia suoraan tämän vihreisiin, Willin niin rakastamiin silmiin.
"Voisin vaikka halutakin, kultaseni," James hymyili flirttaavasti ja piirsi paljaalla varpaallaan sydämen hiekkaan.
Will siirtyi lähemmäs Jamesia, aivan tämän kylkeen kiinni ja otti kiinni tämän kädestä.
"Meillä on aina tainnut olla jonkinlainen viharakkaussuhde," James sanoi hiljaisesti.
Will nyökkäsi, sanoja ei enää tarvittu.
Kaksikko painautui toisiaan vasten ja he katselivat kaukaiseen merenrantaan, joka avautui heidän silmiensä edessä äärettömänä.
Jossain kaukana meren takana olisi Port Royal, kaupunki, joka oli aiheuttanut heille molemmille välillä suurta mielipahaa, niin kuin -hyvääkin...
Nyt se jäisi heidän mielistään hyvin kauas, sillä heillä olisi vain toisensa ja ainutlaatuinen, pettämätön rakkaussuhde.
B. R
